Silti surettaa nähdä jotain näin kaunista pikkuhiljaa lahoamassa paikoilleen.
Taloa kierrellessäni mietin, miten paljon sitä aikoinaan rakastettiin. Miten ylpeitä oltiin, kun talo tuli valmiiksi.
Ehkä oli juhlat, varmasti oli!
Jos tuon pihapiirin tutkisi, löytäisi varmaan useampia perinteisiä puutarhakasveja. Pihapiiristä huokui hylättynäkin paljon rakkautta.
Mutta oliko rakkauden jälkeen tullut riitaa ja vihaa? Ehkä eripurainen perikunta? Olen kuullut, että ihmiset antavat mieluummin omaisuuden mennä pilalle, kuin että sopisivat asioista ja tekisivät kompromisseja. Sellaisia me ihmiset toisinaan olemme, syvimmältä olemukseltamme itsepäisiä ja sotaisia.
Rahaan, taloihin ja tavaroihin voi kiintyä niin paljon, että vaikka niitä ei saisi itse, ei halua, että niitä päätyisi toisillekaan.
Olen ensi vuoden opintovapaalla ja vaikka järjestelin niin, että en maksa lainalyhennyksiä opintojeni aikana, murehdin silti rahasta.
Murehtiminen on ehkä kaikua keväisestä uupumuksestani. Ei oikein osaa ajatella oikein. Olen tullut toimeen paljon pienemmälläkin, mitä nyt on tulossa ja silti olen pärjännyt.
Asumiskustannukseni ovat remonttien jäljiltä vielä vuosia korkeat. Sitä minä kai murehdin. Minä en halua hylätä kotiani.
Toisaalta ...elämä kantaa kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti