Olen aina pitänyt vedestä elementtinä ja jos kirjoitan, eksyy vesi teksteihinikin jossain muodossa. Lapsena ajattelin, että olen oikea vesipeto. Iloitsin, kun hoksasin olevani horoskoopiltanikin rapu, niin kuin vedenelävälle sopii.
Tänään heitin talviturkkini Itämereen.
Kelluin aaltoilevassa vedessä ja sitten poikanikin alkoi kellua. Näytimme varmaan lystikkäiltä siinä sikin sokin kelluessamme.
Kellumisessa on parasta se, että se on niin yksityistä. Kelluessani maailmassani ovat vain veden pinnan alla olevat äänet sekä oma hengitykseni, joka väkisinkin lähtee tasaantumaan.
Turhat ajatukset katoavat. Kuuntelen hengitystäni ja silloin tällöin vilkaisen iloisia, pinnan päällä keikkuvia varpaitani.
Aina välillä pitää mennä uima-asentoon, jottei vahingossa kellu hukkaan. Aallot voivat melkein huomaamatta kuljettaa kauas.
Poikani kellui vielä keskittyneenä ja autuaan näköisenä.
Jäin katsomaan häntä.
Rakkaus löi ylitseni suurempana kuin Itämeren suurimmat laineet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti