Maailma muuttuu

Kuusi vuotta sitten työnkuvani muuttui. Maailmanikin muuttui. Se muuttui enemmän, mitä olin ymmärtänyt. Vastuullinen, vaihteleva ja kiinnostava työ vei mukanaan. Moni elämääni kuulunut asia jäi, myös blogimaailma.

Viiden vuoden jälkeen tulin tänne blogimaailmaan takaisin huomatakseni, että se on ihan erilainen kuin aikoinaan. Aloitin bloggaamisen vuonna 2008. Facebook ei silloin vielä ollut Suomessa suosionsa huipussa. Blogeissa pohdittiin maailman menoa ja kommenttikenttiin kirjoitettiin ahkerasti. Blogi on kuitenkin Facebookia, Intagramia, Twitteriä tai Linkediniä staattisempi ja hitaampi sosiaalisen median muoto. Blogitekstin laatimiseen pitää ryhtyä. Muihin edellämainittuihin medioihin voi sisältöä tuottaa paljon nopeammin. 

Pidän Facebookista kovasti, mutta huomasin että kaipasin tätä pidemmän ja hitaamman kirjoittamisen muotoa, jota blogissa tulen harrastaneeksi. Olen myös nauttinut muiden blogien lukemisesta. Ikävä kyllä vain harva niistä blogeista, joita vuosikymmen sitten seurasin on enää olemassa. 

Poikkeuksen tekee Kuvamerkintöjä-blogi. Se on vieläkin olemassa. Meistä tuli blogin kirjoittajan kanssa ensin blogituttuja, sitten Facebook-kavereita ja voitteko kuvitella, että eilen -yli vuosikymmen myöhemmin- näimme livenä! Järjestän kesätyökseni majoitusta ja Vanhan Rauman kävelyitä ja niin Kimmo päätti vaimoineen tarttua tarjoukseeni. Oli todella miellyttävää istua kahvilla ja kierrellä Vanhaa Raumaa yhdessä! 

Aikoinaan, kun sain parisuhderintamallani aikaan (täysin tarpeetonta) kohua, toimi Kimmo tasapainottavana järjen äänenä välillä hyvin ilkeäksikin yltyneessä kommentoinnissa. Sellaisia sivistyneet, aikuiset ihmiset ovat. Onneksi heitä on elämässäni paljon. <3

Maailma muuttuu ja niin sen pitääkin olla, mutta perustavanlaatuisia arvoja kuten sivistystä, ystävyyttä ja hyvyyttä on vaalittava. 

Kuohuviiniä ja lihanhimoa

Voi että oli kiva päivä eilenkin. Minulla oli syntymäpäivä ja olimme juhlimassa sitä. Tämän hetken lempiravintolani Raumalla on pieni Sydvest-niminen ravintola. Ruokalista on ihanan karsittu, mutta silti siitä löytyy syötävää. Ruuan esillepano on kaunista ja annoksesta kerrotaan kivasti, kun se tuodaan pöytään. Vaikka olen pyöreä, en ole kauhean kova syömään. Söin eilen enemmän mitä aikoihin!

Minä olen yleensä seurueessa se, joka on kallellaan kasvisruokaan. En erityisesti pidä lihasta ja koen, että on eettisesti oikein suosia kasvikunnan tuotteita. En tiedä, oliko raudanpuutetta vai mitä, mutta alkuruuaksi söin tartarin ja pääruuaksi sitten vielä pihvin. Ei liha kyllä kuviin kovin kauniisti asetu. Mies valitsi kanaa. Hyvää sekin!

Rilluttelimme kaupungilla pikkutunneille asti Bar Hehku-nimisessä kuppilassa ja se oli hauskaa, vaikka tämä päivä onkin sitten ollut melko vähäeleinen ja rauhallinen. Kuohuviiniä meni. Paljon. 

Sain mieheltä samppanjaa lahjaksi ja kyllä se vaan on kuten Marilyn Monroe on sanonut: "Samppanja kylmänä, kuivana ja ilmaisena". Se saa nyt odotella seuraavaan juhlahetkeen, joka lienee miehen loman alkaminen. 

Tämä uusi ikälukuni 43 on mielestäni hieno, koska se on niin kertakaikkisen epämääräinen. Juuri nyt ei ole mitään ikäkriisejä ja naamakin on just sennäköinen, kuin tämänikäisellä kuuluukin, joten hätääkös tässä!

Ps. Tyyliasioista sen verran, että rakastan tuota kuvassa olevaa haalaria. Se on niin persoonallinen. Tilasin sen "kiinakaupasta" ennen kuin oivalsin, että sieltä ei kyllä kuulu tilata yhtään mitään. Näin ajattelen nykyään eettisyyden, ihmisoikeuksien ja kotimaisen tuotannon tukemisen kannalta. Sitäkin suuremmalla syyllä aion käyttää tuon haalarin aivan loppuun asti, kuten teen muillekin vaatteilleni, ellen sitten myy niitä eteenpäin. 

 

                                                                                

                                           

Oli liian levotonta

Tänään oli näennäisesti tuottamaton haaveilupäivä, mutta oikeasti tapahtui vaikka mitä. Olen ehkä vielä vähän uupunut, mutta masennuksen taisin saada häivytettyä jo alkukesästä. Se vaati kyllä kahden kuukauden nukkumisen lisäksi kovaa ajatustyötä, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Elämäni hakee suuntaansa ja paitsi että se on vähän pelottavaa, on se myös loputtoman riemullista ja jännittävää. Minulla on luja luotto kykyihini. Niin luja, että mopo meinasi lähteä keulimaan jo vähän liikaakin. Opiskelin tänään netissä markkinointiin liittyviä asioita ja siinä samalla keksin itselleni aivan valtavan määrän ideoita, joita haluaisin kokeilla. Olen monipuolisesti kiinnostunut asioista, joten rajaaminen on vaikeaa. Niinpä päätin rajata itseni pois netin ja muistikirjan äärestä ja lähdin kävelylle. Alkoi olla jo niin levotonta.  

Matkalla soitin äidilleni. Olemme hyviä suunnittelemaan yhdessä ja osaamme sparrata toisiamme.

Arvatenkin päädyin kahvilaan haaveilemaan. Samalla kun söin yhdistetyn lounaan, välipalan ja päivällisen, katsoin ikkunasta kaunista katunäkymää. Maailma kulki hitaasti ohitseni ja minulla oli aikaa sille. En varmaan kyllästy Vanhaan Raumaan ikinä. 

En ole pitkään aikaan tuntenut oloani niin tyytyväiseksi kuin siinä hetkessä. Mietin, että voin tehdä vaikka mitä ja voin valita. "The whole world is my playground". Tosin vähän pitää vielä kirkastaa ajatuksia. Haluan vaalia tätä mahtavaa tunnetta ja onneksi minulla on siihen kokonainen vuosi aikaa!

Ps. Sen verran tyyliasiaa, että Facebook-kirpputorilta ostamani pontson lisäksi pääsi suloinen bambi mukaani. Näin sen aikoinaan Rauman taidemuseon kaupassa. En malttanut ostaa sitä, vaikka toki olen sitä mieltä, että taidekäsitöistä kuuluu maksaa. Niitä kun ei hetkessä valmisteta. Myöhemmin bambia ei enää näkynyt, kunnes ehkä vuosi sitten löysin sen alekorista muiden juttujen alle hautautuneena. Tietenkin pelastin sen heti luokseni asumaan. Mum´s <3 on korun merkki. Klik-klik.

Muovaan maailmaani

En nyt oikein ole ollut tyytyväinen siihen, miltä maailma tai elämäni tällä hetkellä näyttävät. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että maailma ympärilläni ei muutu haluamaani suuntaan, vaikka kuinka sitä kotisohvalla odottaisin. Olenkin siis päättänyt tehdä kaikkea sellaista, joka tekee mielestäni tästä elosta sulokkaampaa.

Rakastan kotikaupunkiani Raumaa kovasti. Nuorena likkana olin Rauman museoissa töissä, kuulin oppaiden juttuja ja luin hiljaisina aikoina kaikki museoissa olevat Rauma-kirjat. Kuin varkain opin paljon kotikaupungistani. 

Minusta on ihanaa kertoa Rauma-juttuja muillekin. Niinpä vähän nopsasti päätin järjestää edullisen vanha Rauma-kierroksen halukkaille. En mainostanut missään julkisesti, vaan tunnin tarina- ja historiatuokiolle pystyi etsiytymään facebook-kavereitani. Halusin pienen porukan, jotta kiva ja intiimi tunnelma säilyisi.

Kesä on tähän asti ollut helteinen, mutta minä tietysti valitsin sen kesän sateisimman illan kävelykierrostani varten. Paikalle ilmaantui kuitenkin urhoollisia kulttuurista ja historiasta kiinnostuneita ihmisiä ja niin me kuljimme pitkin vanhan Rauman katuja ja kujia samalla, kun vesi hyrskyi syöksytorvista ja kun sade melkein peitti sen laulun alleen, jonka entisellä meren rannalla lauloin.

Kierroksen pitäminen oli vähän kuin leikkiä, vaikka toki olin miettinyt sen huolella. Tykkään että asioita tehdään kunnolla. Siitä olen todella otettu, että sateessa uitetut ystäväni lupasivat tulla kierrokselleni toisenkin kerran. 

Sitä varten pitää kyllä sitten opetella uusi laulu.

(En ymmärrä muodista mitään, mutta tykkään silti vähän miettiä tyyliasioita. Vanhan Rauman kierroksella minulla oli yksinkertainen, suomalainen musta mekko, Elannon valmistama vanha kelsipäähine ja taiteilija Katariina Guthwertin tekemä yleisurhoollisuusmitali, jossa on Minna Canthin kuva. Pitäähän leikkiä varten nyt vähän sonnustautua.)

Seili

Aina välillä olen ajatuksissani saarella. Kaipasin sinne kauan ja viime vuonna haave tuli todeksi.
Kun istuin yhteysaluksella Nauvosta Seiliin, jännitin vähän. Olen melko intuitiivinen ja ajattelin, että Seili saattaisi herättää melkoisia tunnetiloja. 

En tässä kirjoituksessani kertaa Seilin historiaa sen tarkemmin, koska siitä löytyy niin paljon tietoa netistä. Lyhyesti kerrottuna Seilissä oli aikoinaan spitaalisia ja myöhemmin se toimi naisten mielisairaalana. 

Astuessani Seilille, tiesin heti olevani turvassa. Saaren energia oli rauhallista. Kävelimme pienestä satamasta päärakennukselle päin. Hiekkatie, rakennukset ja jopa lehmät olivat kuin maalauksesta. Ajattelin, että monille elämä Seilissä oli hyvää. Että siellä oli ollut paljon onneakin sekä spitaalin runtelemille, että yhteiskunnan kaltoinkohtelemille. 

Olin ostanut Nauvosta Johanna Holmströmin kirjoittaman kirjan Sielujen saari. Luin sitä matkan aikana. Välillä luin miehelle ääneen kohtia, jotka olivat mielestäni tärkeitä. 

Minulla on jo pitkään ollut romanttisia kuvitelmia saarista ja koska olen päässyt niille kesällä, kun olosuhteet ovat helpompia, ovat kuvitelmat säilyneet. Saarella kuvittelen, unelmoin ja yritän ymmärtää.

Halusin ehdottomasti Seilin kirkkoon ja hautausmaalle. Ennen myöhäisillalle vuokraamaani saunavuoroa tutkimme hautausmaata. Halusin kirjaimellisesti lukea ja nähdä sieltä kaiken, mitä voi. Ruohikossa oli melkein unohtuneena hautakivi, jonka nimestä sain selvän vain sormilla tunnustelemalla. Tahdikkaasti varoin lemmenhetkeen yltynyttä etanapariskuntaa. Noh, ei kai tarve katso niin tarkkaan aikaa ja paikkaa.

Yövyimme Engelin suunnittelemassa Fyyrissä, joka oli aikoinaan ollut henkilökunnan käytössä. Pakko myöntää, että koimme kollektiivisen säikähtämisen, kun huoneemme ovi paiskautui yhtäkkiä kiinni ilman että meillä olisi ollut läpivetoa tai tuulta muutenkaan.

Olimme liikkeellä ennen varsinaista sesonkia, joten saimme olla aika omissa oloissamme. Saarella oli muutamia muita matkaajia sekä kuvausryhmä kuvaamassa TV-ohjelmaa. 

Ravintolassakin illallistimme ihan kahdestaan. Se tuntui juhlavalta. 

Kirkko oli yhteysalusaikatauluihimme suhteutettuna aika hankalasti auki, mutta sain neuvoteltua niin, että seuraavana aamupäivänä pääsimme näkemään sen. Rakastan kirkkoja! Ne pitävät sisällään niin paljon tarinoita ja tietoa historiastamme, arvoistamme, tavoistamme ja arkkitehtuurista. Seilin kirkko oli karu ja kaunis. Spitaalisille aikoinaan eroteltu, aidattu alue oli puhutteleva. 

Lähtöaamu oli kuulas. Maidonvalkea sumu sai saaren näyttämään epätodellista. Istuin laiturilla ja katsoin ja kuuntelin telkkiä ja haahkoja.

Kun matka eteni, eteni lukemani kirjakin. Olin päässyt matkasta paljon pienemmillä tunnekuohuilla, mitä olin ajatellut, kunnes se paluumatkalla Nauvoon iski. Luin kirjasta kohtaa, jossa kerrottiin mielisairaalan, hospitaalin joulusta:

"Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta rintaansa vasten ja vain itkevät. Useimmat eivät saa mitään, ja juuri sinä päivänä, kun osa saa ja osa ei, käy selvääkin selvemmäksi, miten unohdettuja he ovat. Sillä eihän joulu ole niin kuin syntymäpäivä, ei voi pahoitella ja sanoa että se ja se on ehkä unohtanut. Kukaan ei unohda joulua. Sitä juhlitaan joka kodissa ja jos yksi perheenjäsen puuttuu, häntä myös ajatellaan, ja silloin unohtaminen on tahallista, pahantahtoista, aktiivista unohtamista. Miten voi unohtaa vaimon, tyttären, sisaren tai äidin? Miten elävä ihminen voidaan unohtaa? Ja usein käy niin, että se, joka jää ilman joululahjoja, ei saa enää kirjettäkään. Se on kuin vahvistus siitä, että ulkomaailma on leikannut kaikki siteet poikki ja unohdetun on tultava toimeen sillä mitä näkee ympärillään. Karin ei saa paketteja. Martha ei saa paketteja. Eivät monet muutkaan, mutta ehkä on aivan erityisen murheellista, ettei kahdella niin nuorella ole ketään."

Luulin, että pakahdun tai tukehdun. Itku vavisutti sisintäni niin syvältä, että jouduin tosissaan hillitsemään itseäni, etten huuda ääneen.
Mietin, että tässä minä vain hyppäsin yhteysalukseen ja lähdin saarelta pois, koska olin niin päättänyt ja koska voin. Tunsin kummallista tuskaa, joka ei ollut sukua millekään. 
Ymmärsin kipeästi sen, miten etuoikeutettu olin suhteessa saarella asuneisiin naisiin ja muutenkin. Se on asia, josta kuuluu tuntea järjetöntä onnea, mutta minä halusin itkeä mielisairaalan joulun takia ja muutenkin.

Vierailu Seilin saarelle oli osa viime kesänä toteuttamaamme Saariston rengastie-matkaa, jonne päädyimme tapamme mukaan vähän ex tempore. 

Seilistä kiinnostuneille suosittelen mainitsemani kirjan lisäksi Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset.

https://areena.yle.fi/1-1119735