Muovaan maailmaani

En nyt oikein ole ollut tyytyväinen siihen, miltä maailma tai elämäni tällä hetkellä näyttävät. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että maailma ympärilläni ei muutu haluamaani suuntaan, vaikka kuinka sitä kotisohvalla odottaisin. Olenkin siis päättänyt tehdä kaikkea sellaista, joka tekee mielestäni tästä elosta sulokkaampaa.

Rakastan kotikaupunkiani Raumaa kovasti. Nuorena likkana olin Rauman museoissa töissä, kuulin oppaiden juttuja ja luin hiljaisina aikoina kaikki museoissa olevat Rauma-kirjat. Kuin varkain opin paljon kotikaupungistani. 

Minusta on ihanaa kertoa Rauma-juttuja muillekin. Niinpä vähän nopsasti päätin järjestää edullisen vanha Rauma-kierroksen halukkaille. En mainostanut missään julkisesti, vaan tunnin tarina- ja historiatuokiolle pystyi etsiytymään facebook-kavereitani. Halusin pienen porukan, jotta kiva ja intiimi tunnelma säilyisi.

Kesä on tähän asti ollut helteinen, mutta minä tietysti valitsin sen kesän sateisimman illan kävelykierrostani varten. Paikalle ilmaantui kuitenkin urhoollisia kulttuurista ja historiasta kiinnostuneita ihmisiä ja niin me kuljimme pitkin vanhan Rauman katuja ja kujia samalla, kun vesi hyrskyi syöksytorvista ja kun sade melkein peitti sen laulun alleen, jonka entisellä meren rannalla lauloin.

Kierroksen pitäminen oli vähän kuin leikkiä, vaikka toki olin miettinyt sen huolella. Tykkään että asioita tehdään kunnolla. Siitä olen todella otettu, että sateessa uitetut ystäväni lupasivat tulla kierrokselleni toisenkin kerran. 

Sitä varten pitää kyllä sitten opetella uusi laulu.

(En ymmärrä muodista mitään, mutta tykkään silti vähän miettiä tyyliasioita. Vanhan Rauman kierroksella minulla oli yksinkertainen, suomalainen musta mekko, Elannon valmistama vanha kelsipäähine ja taiteilija Katariina Guthwertin tekemä yleisurhoollisuusmitali, jossa on Minna Canthin kuva. Pitäähän leikkiä varten nyt vähän sonnustautua.)

Seili

Aina välillä olen ajatuksissani saarella. Kaipasin sinne kauan ja viime vuonna haave tuli todeksi.
Kun istuin yhteysaluksella Nauvosta Seiliin, jännitin vähän. Olen melko intuitiivinen ja ajattelin, että Seili saattaisi herättää melkoisia tunnetiloja. 

En tässä kirjoituksessani kertaa Seilin historiaa sen tarkemmin, koska siitä löytyy niin paljon tietoa netistä. Lyhyesti kerrottuna Seilissä oli aikoinaan spitaalisia ja myöhemmin se toimi naisten mielisairaalana. 

Astuessani Seilille, tiesin heti olevani turvassa. Saaren energia oli rauhallista. Kävelimme pienestä satamasta päärakennukselle päin. Hiekkatie, rakennukset ja jopa lehmät olivat kuin maalauksesta. Ajattelin, että monille elämä Seilissä oli hyvää. Että siellä oli ollut paljon onneakin sekä spitaalin runtelemille, että yhteiskunnan kaltoinkohtelemille. 

Olin ostanut Nauvosta Johanna Holmströmin kirjoittaman kirjan Sielujen saari. Luin sitä matkan aikana. Välillä luin miehelle ääneen kohtia, jotka olivat mielestäni tärkeitä. 

Minulla on jo pitkään ollut romanttisia kuvitelmia saarista ja koska olen päässyt niille kesällä, kun olosuhteet ovat helpompia, ovat kuvitelmat säilyneet. Saarella kuvittelen, unelmoin ja yritän ymmärtää.

Halusin ehdottomasti Seilin kirkkoon ja hautausmaalle. Ennen myöhäisillalle vuokraamaani saunavuoroa tutkimme hautausmaata. Halusin kirjaimellisesti lukea ja nähdä sieltä kaiken, mitä voi. Ruohikossa oli melkein unohtuneena hautakivi, jonka nimestä sain selvän vain sormilla tunnustelemalla. Tahdikkaasti varoin lemmenhetkeen yltynyttä etanapariskuntaa. Noh, ei kai tarve katso niin tarkkaan aikaa ja paikkaa.

Yövyimme Engelin suunnittelemassa Fyyrissä, joka oli aikoinaan ollut henkilökunnan käytössä. Pakko myöntää, että koimme kollektiivisen säikähtämisen, kun huoneemme ovi paiskautui yhtäkkiä kiinni ilman että meillä olisi ollut läpivetoa tai tuulta muutenkaan.

Olimme liikkeellä ennen varsinaista sesonkia, joten saimme olla aika omissa oloissamme. Saarella oli muutamia muita matkaajia sekä kuvausryhmä kuvaamassa TV-ohjelmaa. 

Ravintolassakin illallistimme ihan kahdestaan. Se tuntui juhlavalta. 

Kirkko oli yhteysalusaikatauluihimme suhteutettuna aika hankalasti auki, mutta sain neuvoteltua niin, että seuraavana aamupäivänä pääsimme näkemään sen. Rakastan kirkkoja! Ne pitävät sisällään niin paljon tarinoita ja tietoa historiastamme, arvoistamme, tavoistamme ja arkkitehtuurista. Seilin kirkko oli karu ja kaunis. Spitaalisille aikoinaan eroteltu, aidattu alue oli puhutteleva. 

Lähtöaamu oli kuulas. Maidonvalkea sumu sai saaren näyttämään epätodellista. Istuin laiturilla ja katsoin ja kuuntelin telkkiä ja haahkoja.

Kun matka eteni, eteni lukemani kirjakin. Olin päässyt matkasta paljon pienemmillä tunnekuohuilla, mitä olin ajatellut, kunnes se paluumatkalla Nauvoon iski. Luin kirjasta kohtaa, jossa kerrottiin mielisairaalan, hospitaalin joulusta:

"Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta rintaansa vasten ja vain itkevät. Useimmat eivät saa mitään, ja juuri sinä päivänä, kun osa saa ja osa ei, käy selvääkin selvemmäksi, miten unohdettuja he ovat. Sillä eihän joulu ole niin kuin syntymäpäivä, ei voi pahoitella ja sanoa että se ja se on ehkä unohtanut. Kukaan ei unohda joulua. Sitä juhlitaan joka kodissa ja jos yksi perheenjäsen puuttuu, häntä myös ajatellaan, ja silloin unohtaminen on tahallista, pahantahtoista, aktiivista unohtamista. Miten voi unohtaa vaimon, tyttären, sisaren tai äidin? Miten elävä ihminen voidaan unohtaa? Ja usein käy niin, että se, joka jää ilman joululahjoja, ei saa enää kirjettäkään. Se on kuin vahvistus siitä, että ulkomaailma on leikannut kaikki siteet poikki ja unohdetun on tultava toimeen sillä mitä näkee ympärillään. Karin ei saa paketteja. Martha ei saa paketteja. Eivät monet muutkaan, mutta ehkä on aivan erityisen murheellista, ettei kahdella niin nuorella ole ketään."

Luulin, että pakahdun tai tukehdun. Itku vavisutti sisintäni niin syvältä, että jouduin tosissaan hillitsemään itseäni, etten huuda ääneen.
Mietin, että tässä minä vain hyppäsin yhteysalukseen ja lähdin saarelta pois, koska olin niin päättänyt ja koska voin. Tunsin kummallista tuskaa, joka ei ollut sukua millekään. 
Ymmärsin kipeästi sen, miten etuoikeutettu olin suhteessa saarella asuneisiin naisiin ja muutenkin. Se on asia, josta kuuluu tuntea järjetöntä onnea, mutta minä halusin itkeä mielisairaalan joulun takia ja muutenkin.

Vierailu Seilin saarelle oli osa viime kesänä toteuttamaamme Saariston rengastie-matkaa, jonne päädyimme tapamme mukaan vähän ex tempore. 

Seilistä kiinnostuneille suosittelen mainitsemani kirjan lisäksi Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset.

https://areena.yle.fi/1-1119735

Kelluntaa

Jotkut asiat eivät muutu.

Olen aina pitänyt vedestä elementtinä ja jos kirjoitan, eksyy vesi teksteihinikin jossain muodossa. Lapsena ajattelin, että olen oikea vesipeto. Iloitsin, kun hoksasin olevani horoskoopiltanikin rapu, niin kuin vedenelävälle sopii.

Tänään heitin talviturkkini Itämereen.

Kelluin aaltoilevassa vedessä ja sitten poikanikin alkoi kellua. Näytimme varmaan lystikkäiltä siinä sikin sokin kelluessamme.

Kellumisessa on parasta se, että se on niin yksityistä. Kelluessani maailmassani ovat vain veden pinnan alla olevat äänet sekä oma hengitykseni, joka väkisinkin lähtee tasaantumaan. 

Turhat ajatukset katoavat. Kuuntelen hengitystäni ja silloin tällöin vilkaisen iloisia, pinnan päällä keikkuvia varpaitani. 

Aina välillä pitää mennä uima-asentoon, jottei vahingossa kellu hukkaan. Aallot voivat melkein huomaamatta kuljettaa kauas.

Poikani kellui vielä keskittyneenä ja autuaan näköisenä. 

Jäin katsomaan häntä.

Rakkaus löi ylitseni suurempana kuin Itämeren suurimmat laineet. 

Hylätty

Minua kiehtoo vanha, ainutlaatuinen, vähän rapistunut.

Silti surettaa nähdä jotain näin kaunista pikkuhiljaa lahoamassa paikoilleen. 

Taloa kierrellessäni mietin, miten paljon sitä aikoinaan rakastettiin. Miten ylpeitä oltiin, kun talo tuli valmiiksi. 
Ehkä oli juhlat, varmasti oli!

Jos tuon pihapiirin tutkisi, löytäisi varmaan useampia perinteisiä puutarhakasveja. Pihapiiristä huokui hylättynäkin paljon rakkautta.

Mutta oliko rakkauden jälkeen tullut riitaa ja vihaa? Ehkä eripurainen perikunta? Olen kuullut, että ihmiset antavat mieluummin omaisuuden mennä pilalle, kuin että sopisivat asioista ja tekisivät kompromisseja. Sellaisia me ihmiset toisinaan olemme, syvimmältä olemukseltamme itsepäisiä ja sotaisia. 

Rahaan, taloihin ja tavaroihin voi kiintyä niin paljon, että vaikka niitä ei saisi itse, ei halua, että niitä päätyisi toisillekaan. 

Olen ensi vuoden opintovapaalla ja vaikka järjestelin niin, että en maksa lainalyhennyksiä opintojeni aikana, murehdin silti rahasta. 

Murehtiminen on ehkä kaikua keväisestä uupumuksestani. Ei oikein osaa ajatella oikein. Olen tullut toimeen paljon pienemmälläkin, mitä nyt on tulossa ja silti olen pärjännyt.

Asumiskustannukseni ovat remonttien jäljiltä vielä vuosia korkeat. Sitä minä kai murehdin. Minä en halua hylätä kotiani.

Toisaalta ...elämä kantaa kyllä.

Väärin palanut

Kun talo palaa loppuun, eikö sen tilalle rakenneta uutta?

Mutta jos talo palaakin liian vähän? Sen verran ettei oikein tiedä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä.

Hylätäänkö se? Aletaanko sitä karttaa vähän epäilyttävänä?

Rikkaruohot kasvavat talon ympärille.

Joku päivä joku näkee hiiltyneen pinnan taakse
ja alkaa viettää öitään talossa
ja alkaa arvostaa kaikkea sitä, mitä talo tietää ja mitä talo on nähnyt ja kokenut.
Haluaa käpertyä sen vähän savunhajuiseen kainaloon ja kuunnella, kun nurkat kertovat tarinoita.

Korjailee sitä sitten pikkuhiljaa siinä.

Ja sitten minä olin

Minussa elää kaukokaipuu. 
Välillä mietin, johtuuko se siitä, että olen elämäni aikana asunut kolmessa eri maassa. Matkalla oleminen on vaan niin ihanaa. Eilen oivalsin, että itse matkalla oloa enemmän taidankin rakastaa sitä, millainen minä olen matkalla. 
Hyväntuulinen, onnellinen, uskalias, luova. 

Tänään tavoitin matkalla olemisen tunnetta ihan kotini lähellä sijaitsevassa kahvilassa. Tänään halusinkin olla se, joka istuu yksin ja joka juo rauhassa cappucinoa, lukee dekkaria, kirjoittaa hajamielisiä muistiinpanoja muistikirjaan ja tervehtii tuttuja aidosti hymyillen. 

Se minä tänään halusin olla.
Ja sitten minä olin.

Päivä alkaa myöhään

En ole ennen tiennyt, että yhden kevään voi hukata nukkumalla. Yhtäkkiä on kesä. 

Koko maailma on ollut tänä keväänä sekaisin, mutta se on mennyt minulta ihan ohi, kun nukuin pitkää talviuntani.

Vuosikausia - ei vaan vuosikymmeniä jaksoin lyhyillä yöunilla. Ylpeilinkin sillä, miten vähällä unella pärjäsin jo nuoresta asti.

Taidan nyt nukkua kuluneiden vuosien univelkoja pois. 

Olen tottunut olemaan tehokas ja aikaansaapa. 

Kun nukkuu näin paljon kuin minä nykyään, ei ehdi niin paljon. Ei silti. En minä jaksaisikaan. En minä vielä jaksa. Minun pitää vielä olla kärsivällinen. 

Voimat palaavat kyllä.

edit: Kuvan flamingomuki on lahja ystävältäni. Hän sanoi, että kuten flamingo, pysyn minäkin pystyssä vaikka vain yhdellä jalalla.

Alku

Oletko koskaan ollut niin rakastunut, että ymmärrät yhtäkkiä kaikkien rakkauslaulujen sanat? Jopa niiden hirveimpien iskelmien?
  Oletko koskaan ollut niin sydänsuruinen, hylätty tai loukattu, että itket nyyhkylaulujen tahdissa?
  Oletko koskaan tarvinnut niin paljon suunnanmuutosta, uutta elämäntapaa tai uutta vaihetta, että kaikki muutokseen kannustavat meemit ja iskulauseet ovat tuntuneet juuri sinulle osoitetuiksi?

Minä olen tuossa viimeisessä vaiheessa. 

"Jos haluat muutosta, sinun pitää muuttua."

Haluan kirjoittaa, koska se on tapani olla tässä maailmassa. 
Haluan kirjoittaa kaikesta mitä ajattelen, näen, luen, teen tai muistan. 
Haluan kirjoittaa itseni vahvemmaksi. 
Haluan kirjoittaa, koska kirjoittaminen on aina minussa. 
Haluan kirjoittaa, etten koskaan unohtaisi.  

Tästä tulee vuosi, jonka omistan. Matka on vielä aivan alussa.

Tervetuloa mukaan!