Seili

Aina välillä olen ajatuksissani saarella. Kaipasin sinne kauan ja viime vuonna haave tuli todeksi.
Kun istuin yhteysaluksella Nauvosta Seiliin, jännitin vähän. Olen melko intuitiivinen ja ajattelin, että Seili saattaisi herättää melkoisia tunnetiloja. 

En tässä kirjoituksessani kertaa Seilin historiaa sen tarkemmin, koska siitä löytyy niin paljon tietoa netistä. Lyhyesti kerrottuna Seilissä oli aikoinaan spitaalisia ja myöhemmin se toimi naisten mielisairaalana. 

Astuessani Seilille, tiesin heti olevani turvassa. Saaren energia oli rauhallista. Kävelimme pienestä satamasta päärakennukselle päin. Hiekkatie, rakennukset ja jopa lehmät olivat kuin maalauksesta. Ajattelin, että monille elämä Seilissä oli hyvää. Että siellä oli ollut paljon onneakin sekä spitaalin runtelemille, että yhteiskunnan kaltoinkohtelemille. 

Olin ostanut Nauvosta Johanna Holmströmin kirjoittaman kirjan Sielujen saari. Luin sitä matkan aikana. Välillä luin miehelle ääneen kohtia, jotka olivat mielestäni tärkeitä. 

Minulla on jo pitkään ollut romanttisia kuvitelmia saarista ja koska olen päässyt niille kesällä, kun olosuhteet ovat helpompia, ovat kuvitelmat säilyneet. Saarella kuvittelen, unelmoin ja yritän ymmärtää.

Halusin ehdottomasti Seilin kirkkoon ja hautausmaalle. Ennen myöhäisillalle vuokraamaani saunavuoroa tutkimme hautausmaata. Halusin kirjaimellisesti lukea ja nähdä sieltä kaiken, mitä voi. Ruohikossa oli melkein unohtuneena hautakivi, jonka nimestä sain selvän vain sormilla tunnustelemalla. Tahdikkaasti varoin lemmenhetkeen yltynyttä etanapariskuntaa. Noh, ei kai tarve katso niin tarkkaan aikaa ja paikkaa.

Yövyimme Engelin suunnittelemassa Fyyrissä, joka oli aikoinaan ollut henkilökunnan käytössä. Pakko myöntää, että koimme kollektiivisen säikähtämisen, kun huoneemme ovi paiskautui yhtäkkiä kiinni ilman että meillä olisi ollut läpivetoa tai tuulta muutenkaan.

Olimme liikkeellä ennen varsinaista sesonkia, joten saimme olla aika omissa oloissamme. Saarella oli muutamia muita matkaajia sekä kuvausryhmä kuvaamassa TV-ohjelmaa. 

Ravintolassakin illallistimme ihan kahdestaan. Se tuntui juhlavalta. 

Kirkko oli yhteysalusaikatauluihimme suhteutettuna aika hankalasti auki, mutta sain neuvoteltua niin, että seuraavana aamupäivänä pääsimme näkemään sen. Rakastan kirkkoja! Ne pitävät sisällään niin paljon tarinoita ja tietoa historiastamme, arvoistamme, tavoistamme ja arkkitehtuurista. Seilin kirkko oli karu ja kaunis. Spitaalisille aikoinaan eroteltu, aidattu alue oli puhutteleva. 

Lähtöaamu oli kuulas. Maidonvalkea sumu sai saaren näyttämään epätodellista. Istuin laiturilla ja katsoin ja kuuntelin telkkiä ja haahkoja.

Kun matka eteni, eteni lukemani kirjakin. Olin päässyt matkasta paljon pienemmillä tunnekuohuilla, mitä olin ajatellut, kunnes se paluumatkalla Nauvoon iski. Luin kirjasta kohtaa, jossa kerrottiin mielisairaalan, hospitaalin joulusta:

"Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta rintaansa vasten ja vain itkevät. Useimmat eivät saa mitään, ja juuri sinä päivänä, kun osa saa ja osa ei, käy selvääkin selvemmäksi, miten unohdettuja he ovat. Sillä eihän joulu ole niin kuin syntymäpäivä, ei voi pahoitella ja sanoa että se ja se on ehkä unohtanut. Kukaan ei unohda joulua. Sitä juhlitaan joka kodissa ja jos yksi perheenjäsen puuttuu, häntä myös ajatellaan, ja silloin unohtaminen on tahallista, pahantahtoista, aktiivista unohtamista. Miten voi unohtaa vaimon, tyttären, sisaren tai äidin? Miten elävä ihminen voidaan unohtaa? Ja usein käy niin, että se, joka jää ilman joululahjoja, ei saa enää kirjettäkään. Se on kuin vahvistus siitä, että ulkomaailma on leikannut kaikki siteet poikki ja unohdetun on tultava toimeen sillä mitä näkee ympärillään. Karin ei saa paketteja. Martha ei saa paketteja. Eivät monet muutkaan, mutta ehkä on aivan erityisen murheellista, ettei kahdella niin nuorella ole ketään."

Luulin, että pakahdun tai tukehdun. Itku vavisutti sisintäni niin syvältä, että jouduin tosissaan hillitsemään itseäni, etten huuda ääneen.
Mietin, että tässä minä vain hyppäsin yhteysalukseen ja lähdin saarelta pois, koska olin niin päättänyt ja koska voin. Tunsin kummallista tuskaa, joka ei ollut sukua millekään. 
Ymmärsin kipeästi sen, miten etuoikeutettu olin suhteessa saarella asuneisiin naisiin ja muutenkin. Se on asia, josta kuuluu tuntea järjetöntä onnea, mutta minä halusin itkeä mielisairaalan joulun takia ja muutenkin.

Vierailu Seilin saarelle oli osa viime kesänä toteuttamaamme Saariston rengastie-matkaa, jonne päädyimme tapamme mukaan vähän ex tempore. 

Seilistä kiinnostuneille suosittelen mainitsemani kirjan lisäksi Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset.

https://areena.yle.fi/1-1119735